Mainoskatkon hiljaisuus on nyt päättynyt. Palasin mökkeilemästä ja ehdin muutaman kirjankin lukea siellä. En tosin niin paljon kuin olin ajatellut, koska oli niin paljon muuta puuhaa.

Teen nyt vain pikakelauksen luettuihin, sillä aivot ovat vielä ihan muilla mailla. Lassi Sinkkosen Solveigin laulusta kirjoitin jo aiemmin. Pidin kirjasta ja sen innoittamana hankin käsiini jatko-osan Solveing ja Jussi.

Solveig ja Jussi jatkaa melkein suoraan siitä, mihin Solveigin laulu jäi. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, se kertoo Solveigin ja Jussin tarinan. Kirjan kertoja on jälleen Solveig.

Kirjan tyyli on samanlainen kuin Solveigin laulussakin, mutta ei ehkä niin meluisa, vaan jotenkin seesteisempi. Kirja keskittyy kuvaamaan Solveigin ja Jussin suhdetta, joka sekin ajan myötä muuttuu eikä aina niin onnelliseen suuntaan.

Kuten Solveigin laulun, tämänkin kirjan pohjavire on aika melankolinen. Elämä sodan jälkeisen ajan Suomessa ei ole helppoa ja mielestäni Sinkkonen onnistuu todella hyvin maalaamaan ajankuvaa. Sinkkonen ottaa kirjansa henkilöiden kautta myös kantaa naisten asemaan työelämässä.

Juuri tuo ajankuvaus arkisine asioineen tekee kirjasta niin mielenkiintoisen. Siitä tihkuu mielenkiintoisia yksityiskohtia käytännön arjesta ja eräs hauska yksityiskohta on mm. markan arvo.

*

Aloitin lukea Ken keseyn kirjaa Yksi lensi yli käenpesän. Moni on varmaan nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan, joten aihepiiri lienee tuttu. Yksi lensi yli käenpesän on eräs parhaista näkemistäni elokuvista, joten tartuin kirjaan suurin odotuksin.

Jaksoin lukea kirjaa peräti noin sata sivua ennen kuin luovutin. Luultavasti oma ennakkoasenne pilasi lukunautinnon. Kirjan kertojana toimii intiaani, jota kutsutaan päälliköksi.

Elokuvassa päähahmoksi on kuitenkin nostettu Jack Nicholsonin näyttelemä McMurpy. Toisin kuin elokuvassa, kirjassa päällikkö on skitsofreeninen ja harhainen. Elokuvassa päälliköstä on muokattu varsin ovela ja selväjärkinen hahmo.

Luulen, että sulattelen tuota kirjaa hetkisen ja yritän asennoitua sen lukemiseen toisella tavalla ts. unohtaa kokonaan siitä tehdyn elokuvan ja lukea kirjan kuin en olisi ennen siitä mitään tiennyt. Suosittelen samaa metodia muillekin, jotka ovat jo elokuvan nähneet.

*

Okalintujen tekijältä Colleen McCulloughilta luin teoksen Kutsumus ja kiusaus. Kirja ei ole Colleenin tyyliin tiiliskivi, vaan ainoastaan kolmisensataasivuinen. Kirja sijoittuu vuoteen 1945 Tyynen valtameren saarelle sijoitettuun sotilastukikohdan toimintaan ja siellä etenkin osastoon X. Osastolla X hoidetaan viidakkotaisteluissa hermonsa menettäneitä australialaissotilaita, 'viidakkohöperöitä'.

Kirjan takateksti vaikuttaa huomattavasti kiinnostavammalta kuin itse kirja. Juoni on oikeastaan aika köykäinen ja perustuu lähinnä osaston hoidokkien ja sen johtajan ihmissuhteiden kuvailuun ja mutkikkuuteen.

Kirja on ihan luettava, mutta ei se yllä läheskään samalle tasolle kuin muut lukemani Colleenin kirjat. Lisäksi etenkin kirjan päähenkilön, sairaanhoitaja Langtryn, lähes pyhimysmäinen henkilöhahmo on ajoittain jopa ärsyttävän naiivi.

*

Tuorein lukemani kirja on Leon Urisin Vihan vuoret. Päähenkilö on amerikkalainen kirjailija Mike Morrison, joka perintömatkalla Ateenaan vuonna 1941 joutuu sotketuksi mitä kamalimpaan soppaan. Perintömatka muodostuu painajaismaiseksi paoksi, kun Morrison saa peräänsä Gestapon tappajat. Pidin paljon!

Olen aiemmin lukenut Urisilta vain Exoduksen ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Sen lukemisesta tosin on jo sen verran aikaa, etten siitä paljon muista. Täytyy ottaa se uusintakierrokselle jossain vaiheessa. Kirjahyllystä löytyy myös Kolmiyhteys ja Topaz. Onko joku lukenut, mielipiteitä?