Silmänkääntäjä osui silmiini Kirjatallissa kahdessakin eri hyllyssä. Toisessa hyllyssä kirja maksoi 16 euroa, toisessa 8 euroa. Ei ole varmaan vaikea arvata kummasta ostin. Olisin saattanut olla ostamatta kokonaan, ellen olisi havainnut ristiriitaa.

Sarah Waters ei ollut minulle ennestään tuttu kirjailija, vaikka häneltä on muutama teos aiemminkin ilmestynyt. Takakansi vaikutti kuitenkin kiinnostavalta – erikoisen hinnoittelun lisäksi.


Sarah Waters: Silmänkääntäjä

 1701786.jpg



17-vuotias varas(kasvatti)perheessä varttunut Susan läheteään hienostoperheeseen talon omistajan veljentyttären, Maudin, palvelijaksi. Susanin on tarkoitus avittaa kasvattiperheensä suunnitelman mukaisesti Maudin avioitumista ennalta päätetyn herrasmiesvarkaan kanssa, koska neiti avioituessaan perisi suuren summa rahaa.

Suunitelma pannaan käytäntöön, mutta kaikki ei sujukaan alkuperäisten kaavailujen mukaan. Vai sujuuko? Mutkikkaan huijauksen takana kenties seisoo useampikin henkilö kuin on annettu ymmärtää. Keneen voi enää luottaa?

Olisi halpamaista paljastaa juonta tai kirjan rakennetta tämän enempää. Itse ainakin nautin suunnttomasti kirjan muutamasta suurkäänteestä ja lukuisista pienistä käänteistä. En olisi halunnutkaan tietää niistä etukäteen, joten siksi en paljasta niitä tässäkään.

Silmänkääntäjä on nautinnollista ja mielenkiintoista luettavaa alusta loppuun. Oikeastaan tässä oli kirja, jota tuskin malttoi laskea käsistään. Siinä ei turhia jaariteltu, mutta toisaalta asioita ei kiirehditty tapahtuvaksi sellaista vauhtia, että kirja olisi ollut vain yhtä toimintakuvausta. Pidin kirjan temposta. Olisin voinut lukea sitä pidempäänkin.

Jos nyt miinusta halutaan hakea, niin kirjassa on hävyttömän suuri määrä lyöntivirheitä. Pidin jopa niistä kirjaa eräässä vaiheessa, koska virheiden määrä oli niin silmiinpistävä. Luovuin kuitenkin hankkeesta, koska en jaksanut jatkuvasti olla kirjaamassa.


Muutamia esimerkkejä:

”...silittää yhtä tukkaani...” (s. 420)

”...tukkani, joka on varmisti sotkuinen...” (s. 469)

”He olivat katsoneet vieresä...” (s. 494)

 

Minua häiritsi myös kirjan kieliasu suomennettuna (en voi tietää, millainen se olisi alkuperäiskielellä, koska luin se suomeksi). Pääsääntöisesti teksti lähenteli ”siistiä” puhekieltä eli sanojen päätteet oli jätetty usein pois, ei kuitenkaan aina.

Kieliasun yhtenäisyyden takia olisi ollut mukava, jos ”kaava” olisi ollut johdonmukainen, sillä kertojana on minä. Tällainen sekasikiömäinen ratkaisu ei minusta toimi, joten lisäsin päässäni päätteet sanoihin lukiessani. Kamalaa huijausta, mutta se helpotti oloani.

Täytyy hankkia muitakin Watersin teoksia.