Nick Hornby

Alas on pitkä matka

 

351032.jpg

 

 

Joo-o, etenkin, jos hyppäämisen sijasta laskeutuu portaita. Vaikka tässä yhteydessä teoriassa matka on periaatteessa sama riippumatta siitä, mistä kuljet, mutta huomattavasti nopeammin se kävisi, jos vain hyppäisi. Jos ajattelen teoksen nimen symbolista merkitystä – siis minulle - sekä koko teosta sisältöineen, voisi ajatella että elämä on pitkä matka ja se on vittu <?XML:NAMESPACE PREFIX = O />

 

(pahoittelen karskia kielenkäyttöä – kuuluu joskus tapoihini – mutta yritän eläytyä kirjan tunnelmaan ja siinä viljeltiin kohtalaisen runsaasti vittua, joten koen sen soveltuvan tähänkin tehokeinoksi)

 

vähän niin kuin pakko elää.

 

Ei mikään huono kirja, mutta kun sitä kerran aihepiiriltään on verrattu Arto Paasilinnan Hurmaavaan joukkoitsemurhaan, niin haluan tuoda julki, että minun mielestäni Paasilinna pesee Hornbyn mennen tullen sekä huumorilla että kielenkäytöllään. Hornbyn kirjassa minua häiritsi lukuisat kielioppivirheet sekä silkat huolimattomuusvirheet lähes joka toisella sivulla.

 

En tiedä, onko syy suomentajassa vai itse alkuperäisessä kirjoittajassa, mutta minua ei ole koskaan puhutellut kieliopillisesti niin perseelleen menevät tekstit – jo senkin takia, että sellaista tekstiä on hankala lukea. Oikeastaan ei voi edes puhua lukemisesta, vaan kahlaamisesta. Minä en pidä kahlaamisesta tällaisissa asioissa. Rantahietikossa vesirajassa voin mahdollisesti kahlata.

 

Kielioppi on sitä varten, että se helpottaa tekstin/puheen ymmärtämistä. Vittua ja muitakin alapääsanoja voi käyttää tekstin tehosteina, vaikka kirjoittaisikin kieliopillisesti moitteettomasti. Toisaalta en pidä puhekielisestä tekstistä tai slangista yleensäkään kirjallisuudessa, joten ehkä se onkin vain minun ongelmani – ei Hornbyn.

 

Kenties Hornby tavoittelikin tekstillään puhekieltä, kuten uskon, mutta taitavan kirjoittajan olisi pitänyt osata eläytyä paremmin luomiinsa henkilöihin, ja muuttaa tekstiä kullekin henkilölle ominaiseksi: nyt kaikki hahmot vaikuttivat hyvin samankaltaisilta, vaikka eivät sitä ilmiselvästi olleet.

 

Hornby kertoo näiden neljän itsemurhakandidaatin tarinan minä-muodossa, jossa kukin potentiaalinen itsemurhaaja saa vuorollaan "puheenvuoron" ja käsittelee tapahtumia omasta näkökulmastaan. Näissä puheenvuoroissa ja ajatuksissa olisin odottanut Hornbyn luovan kullekin persoonalle oman ominaisen tavan ilmaista itseään sen sijaan, että ellen olisi tiennyt milloin oli kyse kenestäkin, en olisi voinut tekstin perusteella sitä edes päätellä.

 

Kaiken kaikkiaan kirja on ihan kelvollinen tapaus ja kirvoitti hymyntapaisen irvistyksen suupieleeni useita kertoja. On sitä paskempaakin värssyä tullut luettua.

 

Tämä arvostelu löytyy toisestakin blogistani, mutta tänne se sopii paremmin. Sen takia ängin sen tännekin.