André Brink: Tuokio tuulessa
(An Instant in the Wind 1976
)


<!--[if !supportLineBreakNewLine]-->

202683.jpg
<!--[endif]-->

Kirjan alku on aika samantyyppinen kuin Brinkin teoksessa Hiljaisuuden tuolla puolen. Jollakin muullakin tapaa kirjat muistuttavat toisiaan, vaikka ovat aiheiltaan aivan erilaiset. En osaa sanoa, mikä tuon tuttuuden tunteen saa syntymään. Se vain on.

Kirja on minulla vielä kesken (noin puolivälissä), mutta rohkenen jo ilmoittaa, että mielestäni Hiljaisuuden tuolla puolen päihittää Tuokion tuulessa. Tämä ei tarkoita, etteikö kirja olisi hyvä – on se ainakin tähän asti ollut – mutta samanlaista hurmosta en ole toistaiseksi kokenut kuin tuossa toisessa Brinkin kirjassa koin. Mutta eihän sitä tiedä: ilmoitan, jos mielipiteeni muuttuu.

Takakannesta poimittu:

Tuokio tuulessa, vavahduttavan kaunis rakkausromaani kertoo ruotsalaisen luonnontutkijan vaimon ja Kapkaupungista karanneen neekeriorjan tarinan. Nuori, ylpeä ja hemmoteltu Elisabeth Larsson on jäänyt yksin keskelle erämaata buonna 1749. Päiväkausia Elisabeth istui jo odotti.

Viimein hänet löysi musta orja Adam Mantoor, joka tarjoutui viemään hänet takaisin Kapkaupunkiin, jos Elisabeth ostaisi hänet vapaaksi. Alkaa hirvittävä vuosikautinen vaellus läpi kuumien, asumattomien erämaiden. Kuukausien kuluessa, nälän, janon ja villieläinten ahdistamina he viimein kohtaavat toisensa ihmisinä – rakastavaisina.


Mielestäni kirjan alku oli jokseenkin sekava. Johtunee siitä, että alussa tarjoillaan sen verran runsaasti taustatietoja itse kirjan päähenkilöistä, että liikkuminen ajassa ja nimien runsaus sekoitti. Tai sitten olen vain keskimääräistä tyhmempi enkä kykene käsittelemään niin paljon informaatiota kerralla. Joka tapauksessa – ei se niin vaikeaa ollut, että sen takia kannattaisi olla tarttumatta kirjaan.

Kirjassa esiintyy myös mielenkiintoista vastakkainasettelua, joka ilmenee Elisabethin ja Adamin "suhteessa". Siis ennen kuin heidän olosuhteiden pakosta luomasta kanssakäymisestä muodostuu suhde. Adamin ja Elisabethin alkukohtaaminen ja –taival kun on varsin myrskyistä. Kumpainenkin kun edustaa toiselle lähinnä vain ennakkoluuloa. Molempien jäät kuitenkin alkavat hiljalleen sulaa sekä käsitykset toisistansa ja maailmasta muuttua.

Pidän, jälleen kerran, Brinkin kauniista kielenkäytöstä. Tuokio tuulessa ei ole mikään sanojen helminauha, joka jää kaikumaan mieleen luettujen virkkeiden jälkeen, mutta ne ajatukset, ne ajatukset. Ajatukset ja oivallukset hän tarjoilee kauniisti. Joskus niin kiihkeästi, että niitä lukiessa lähes hengästyy.

 

Väliaika-ajatuksia:<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tämä rakkaus tuskin koskaan olisi syntynyt ilman olosuhteiden pakkoa. Kyllä, antiromantikko voinee puhua pakosta. Romantikko saa puolestani olla mitä mieltä tahansa, mutta ilman vallitsevia olosuhteita kumpainenkaan tuskin koskaan olisi kyennyt laajentamaan ajatuksiaan ja muuttumaan siten, että luokkien välinen rakkaus näiden kahden välillä olisi mahdollista.

 

Ainoat asiat maailmassa, jotka ovat tasa-arvoisia, ovat heidän varjonsa. Tämä oikeastaan voisi päteä nykymaailmaankin, sillä tasa-arvo on utopia, jota kyllä herkästi havitellaan, mutta kysyttäessä syvemmin, harva osaa sanoa, mitä tasa-arvolta haluaa tai edes mitä sillä tarkoittaa. Tai jos osaakin, niin se(kin) on vain käsitys, jota subjektiivinen näkemys edustaa.

 

Loppuratkaisu lienee lähellä (en tietenkään voi pitää päätäni kiinni, vaan pakko kommentoida vielä ennen kirjan päättymistä). Mielenkiinnolla odotan saavutaanko sinne Kapiin ja mitä siellä tapahtuu. Millainen vastaanotto Elisabethia ja karannutta orja-Adamia siellä voi odottaa.

 

Entä miten käy orjalle (Adam)? Valkoisen naisen (Elisabeth) kohtalosta ei kannattane olla huolissaan, ehkä. Hänen kohdalla voisi olla huolissaan siitä, miten tuollainen koettelemus ja kokemukset häntä ovat muuttaneet. Onko paluu entiseen elämään sellaisenaan enää mahdollista kaiken sen jälkeen?

 

Loppukommentti:

Muunlainen loppu olisi ollut klisee, kun kyseessä on ympäristön ja vallitsevien olosuhteiden viidakko. Ihminen on ihminen, niin, ja ympäröivän kulttuurin vanki. Mikä tahansa muu loppu olisi voinut olla pettymys, tämä ei.