Olen lukenut Hämeen-Anttilalta aiemmin vain yhden kirjan, Kolmastoista lapsi, jonka voin jo tässä vaiheessa ilmoittaa olleen huomattavasti parempi kuin Sokkopeli.

 

Seitsemän ystävystä pyöritti teini-iässä ja varhaisaikuisuuden aikana Comus-nimistä kerhoa. Ystävysten tiet erosivat aikuisuuden myllerryksessä eivätkä he ole pitäneet toisiinsa juurikaan yhteyttä sen jälkeen.

Kuopatun Comuksen kerholaiset alkavat taas pitää yhteyttä toisiinsa, kun eräs kerhon jäsen kuolee ja muut jäsenet alkavat saada omituisia viestejä mm. tarotkortteja, joihin on lisätty erilaisia viestejä.

Siinä kirjan juoni pähkinänkuoressa. Sinänsä aika herkullinen asetelma ainakin jännityksen ystäville. Kirja alkaa vauhdikkaasti ja myös etenee kiitettävän nopealla tempolla. Kirjassa käsitellään ystävysten välejä sekä ennen että nyt, kun he ovat keski-ikäisiä.

Valitettavasti kaikki kirjan henkilöt jäävät hyvin pinnallisiksi ja siksi sitä lukiessa tulee tunne, että siihen on vain paiskottu tapahtumia toistensa perään. Dialogit ovat mielestäni ajoittain jopa naiiveja ja epäuskottavia. Niiden kautta varmaankin yritetään kuvata henkilöiden persoonia, mutta siinä ei Hämeen-Anttila onnistu, ellei sitten henkilöiden ole tarkoituskin olla jokseenkin stereotypisiä, kärjistettyjä ja pinnallisia.

Hävyttömän huonosta henkilökuvauksesta huolimatta kirja pitää otteessaan. En oikein edes tiedä miksi. Ainakin se on helppoa ja kevyttä luettavaa, vaikka ajoittain pitkät pätkät mytologiaa sisältävät lainaukset ja pohdinnat hieman tuskastuttavat. Se johtuu ehkä siitä, että harva lukija – ainakaan minä – on niin perehtynyt näihin "henkimaailman" asioihin, että saisi niistä jotain irti saati voisi itse mielessään osallistua arvoitusten ratkomiseen.

En ole vielä lukenut kirjaa kokonaan, jäljellä on parisensataa sivua. Loppukommentti tulee, kun olen lukenut kirjan kokonaan.

LOPPUKOMMENTTI 30.6. kello 7.00.

Kirja alkoi menettää otteensa jossain reilut sata sivua ennen loppua. Jotenkin aihe alkoi lässähtää ja hermo kiristyä, koska tunsi itsensä niin ulkopuoliseksi. Omia arvailuja siitä, kuka puuseppä on, oli muutamia mutta yhtään varsinaista epäiltyä ei oikeastaan koko kirjan aikana tullut mieleen.

Puusepän sekavien viestien lukeminen alkoi tympiä varsinkin kun tiesi, ettei niistä saa mitään irti. Olisi ehkä kannattanut suunnitella siltä osin juoni siten, että lukija pääsee myös mukaan arvoitukseen. Puusepän henkilöllisyys toki paljastai, mutta se oli pettymys. Kirjan loppuratkaisu oli muutenkin kliseinen ja selittelevä eikä lainkaan yllättävä.

Muistaakseni luin jostain, että Sokkopeliä on verrattu Dan Brownin teokseen Da Vinci -koodi. Yhtäläisyyksiä löytyykin monin osin, joten ei liene vaikea arvata, kuka on toiminut Hämeen-Anttilan innoittajana.