Tommy Hellsten


Elämän paradoksit – saat sen mistä luovut

225808.jpg

En aiokaan sanoa, että olen lukenut tämän kirjan kokonaan. Aikomus kyllä on, mutta toistaiseksi olen vielä aika alkumetreillä. Teksti on hyvin helppolukuista ja yksinkertaista ja vilisee kauniita lauseita. Mutta…

Tähän mennessä koen kirjan ytimen perustuvan rakkauteen ja sen kokemiseen, saamiseen ja antamiseen (siis nyt puhumme edelleen rakkaudesta). Tuntuu, että lähtökohta kaikelle – etenkin eheälle minälle – on rakkaus ja sen myöntäminen ja hyväksyminen, että on riippuvainen toisista. Vasta sitten kuulemma voi olla vapaa. No tässähän onkin kirjan nimensä mukaisesti kyse paradokseista.

Kirjan tyyli on lämmin ja kannustava. Jo esipuheessa kehotetaan pohtimaan jokaista lausetta ja ajatusta itse syvällisesti sen sijaan, että vain lukee. No, näin olenkin tehnyt ja siitä johtunee se, etten ole päässyt puusta pitkälle. Olen ajatellut ja tullut tulokseen, että minun on vaikea samastua ja hyväksyä osaa kirjan ajatuksista.

Rakkauden merkitys ihmiselle on hyvin perusteltu ja voin tämän hyväksyä, jos ajatellaan rakkautta laajasti eikä vain miehen ja naisen välisenä rakkautena. Rakastaa voi ystäviään, työtään jne. Mikä sitten erottaa jonkin esineen tai hengettömän rakastamisen ihmisestä? Mielestäni ei mikään muu kuin se, että hengetöntä rakastettaessa ei kenties saa vastarakkautta. Mutta eikö vastarakkautta voi olla sekin, jos itse kokee saavansa jotakin hyvää tekemällä jotain?

Ehkä minun on ongelmallista myöntää riippuvuutta toisiin ihmisiin, koska en koe olevani riippuvainen. Riippuvainen voin olla työstä voidakseni elää ja tulla toimeen taloudellisesti. Lisäksi voisi ajatella eikö riippuvuus työhön toisaalta ole myös riippuvuutta toisiin ihmisiin, koska ihmisiä siellä työpaikallakin on ja ihmisten toimesta se palkka maksetaan. Listaa riippuvuuksista hengettömiin voisi jatkaa, mutten jatka

Mutta sitä en tajua, miksi pitäisi olla riippuvainen jostain toisesta, yksittäisestä ihmisestä, ollakseen eheä. En minä näe esimerkiksi, että pariutuneet ihmiset sinänsä ovat riippuvaisia toisistaan. He haluavat olla yhdessä, mutta ei se tarkoita etteivät he voisi olla yksinkin. Toisille ns. henkinen tuki on hyvin tärkeää ja parisuhde arvo, jota tavoitella. Mutta eivät kaikki ajattele samoin. Se ei silti tarkoita, että muunlainen ihminen ei arvostaisi parisuhdetta sen osuessa kohdalle tai jotenkin vähättelisi ihmissuhteita. Kyse on arvojen eri järjestyksestä.

Minua vähän ärsyttääkin kirjassa juuri tuo riippuvuuden korostaminen (milloin rakkauteen, milloin ihmiseen). Pohdin toki sitäkin vaihtoehtoa, että minä olen kykenemätön tunnustamaan riippuvuuteni, koska sen myöntäminen tekisi minut heikoksi. En kuitenkaan koe sen johtuvan siitä, vaan yksinomaan siitä, ettei kirjan tarjoilema ajatusmaailma sovi kaikilta osin minuun.

Miksi pitäisikään? Ei minun ole pakko olla samaa mieltä – omalla kohdallani. Toiset ihmiset kai ovat tunteellisempia kuin toiset, kaipaavat romantiikkaa. Minä en ole sellainen. Minä rakastan järjelläni. Kirjan aihe varmasti on sellainen, että se koskettaa monia, mutta minä en usko, että on olemassa vain yksi tietty tapa saada se, mitä haluaa. Se edellyttäisi, että me ihmiset olisimme samanlaisia.

Heittelen lisää kommentteja kirjasta kunhan edistyn. Ties vaikka se onnistuisi aivopesemään minut, mitä toki epäilen suuresti.

***

Lukuvuoroaan odottaa myös Hellstenin teos Virtahepo olohuoneessa. Olen lukenut kyseisen kirjan joskus aikoja sitten teininä ja muistan itkeneeni sitä lukiessani. Muistan, että oli lohdullista lukea tekstiä, joka osui niin lähelle itseä ja selitti paljon omaa tunne-elämää. Ja antoi tiedon, etten ole tunteineni yksin, vaan on olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka käyvät läpi samoja asioita. On mielenkiintoista nähdä, mitä ajatuksia ja tunteita kirja nykyään minussa herättää. Vieläkö niitä samoja.