Aloin lukea Ben Furmanin Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. En ole pitkälle päässyt, mutta on alkanut jo ärsyttää.

Siis että onko tohtori Benille tullut ihan yllärinä, että kaikista päihdeperheiden lapsista ei tulekaan päihteiden käyttäjiä ja kaikista paskalapsuuden eläneistä ei tulekaan luusereita?! Anteeksi nyt vain: Tuon minäkin olisin voinut kertoa ja vieläpä ilman psykiatrian opintoja.

Kirjansa pohjana Ben käyttää mm. kirjeitä, joita hän pyysi lukijoita, joilla on ollut vaikea lapsuus, lähettämään itselleen. Nämä ilmoitukset olivat Seurassa ja Kodin Kuvalehdessä. Luulen, että vastaukset olisivat voineet olla erilaisia, jos ilmoitukset olisivat olleet jossakin toisessa lehdessä – vaikkapa Trendissä.

Furman esitti siis kolme kysymystä, joihin halusi lukijoiden vastaavan. Kysymysten asettelu oli yksipuolinen, joskin voihan niihin vastata, miten haluaa. Syy, miksi takerrun näihin "pikkuseikkoihin", on yksinkertainen: Kuten Furmankin mainitsee – kirjassa on käytetty lähteinä tieteellistä ja vähemmän tieteellistä aineistoa.

Kysymysten asettelulla voi tarkoituksellisesti johtaa harhaan tai luoda tiettyjä odotuksia sekä toisaalta kohderyhmän valitseminen tieteellisesti vaatisi vähän muuta kuin ilmoituksen parissa, tietyn kohderyhmän, lehdessä.

Ben lainaa professori Martin Seligmania kirjansa sivulla 20.

"Se, miksi olemme, mitä olemme, on mysteeri, mutta se, miten voimme muuttaa itseämme, ei ole. Samojen virheiden toistaminen on kutsu oman elämän muuttamiseen."


Minusta näissä virkkeissä on konkretisoitu tunne-elämä. Mielenterveyden häiriöt ovat tunne-elämän sairauksia/häiriöitä. Minusta se on eri asia kuin konkreettisten virheiden toistaminen tai oivaltaminen, että tapojaan muuttamalla voi lopettaa niiden (virheiden) toistamisen. Miten voi yhtäkkiä lakata tuntemasta jotenkin? Voisiko joku kertoa, miten alistaa tunne-elämä valtaansa?


En nyt (vielä) teilaa Benin kirjaa, koska en ole päässyt siinä alkua pidemmälle. Ymmärrän toki, että kirjan tarkoitus on  nimensä mukainen, mutta toistaiseksi  minulle on syntynyt tunne asioiden  yksinkertaistamisesta ja yksisilmäisestä tarkastelusta. Palaan näihin myöhemmin ja valotan, mitä tarkoitan, kunhan edistyn lukemisessa. Voinhan nimittäin olla väärässäkin.

Yhteenveto 12.11.

Kirjasta hahmottui kokonaisuus. Sen tiedollinen anti oli mielestäni kuitenkin varsin köyhää. Kirjassa on runsaasti lainauksia Benin saamista kirjeistä, joissa vastaajat kertovat, kuinka ovat selvinneet vaikeasta lapsuudesta. Benin tehtäväksi jää vääntää yhteenvedot lukemastaan. Mitään järin syvällistä tai uutta tietoa kirjasta on vaikeaa.

Haluan lainata tähän otteen Benin kirjan takakannesta ja sen jälkeen hieman ruotia sitä.

Tässä kirjassaan (Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus) hän asettaa kyseenalaiseksi myytin, jonka mukaan loppuelämämme riippuu ratkaisevasti siitä, minkälainen lapsuutemme on ollut.

Mikä ihmeen myytti?! Käsittääkseni on ollut tiedossa jo aika kauan, ettei paska lapsuus ole sama asia kuin paska aikuisuus. Ja toisaalta suojattu ja turvallinen lapsuus ei takaa sitä, että lapsesta kasvaa vakaa, tasapainoinen ja onnellinen aikuinen. Tämän(kin) saattaisi jopa tajuta ilman sen suurempia psykologian ja psykiatrian opintoja.

Ben kannattaa lähinnä lyhytterapiaa. Lyhyessä terapiamuodossa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta pitäisi ymmärtää, että se mikä yhdelle sopii, ei sovi toiselle. Benin kirjaansa valitsemat esimerkit luonnollisesti tukevat hänen omia käsityksiään. Hän kirjoittaa myös jonkin verran kriisiterapiasta. Kriisit ovat äkillisiä, kun taas surkean lapsuuden mahdolliset ongelmallisuudet kehittyvät usein hiljalleen. Ja ne saattavat saada kehittyä kauankin ilman, että niihin puututaan.

Tämä häiritsi minua. Lisäksi minua häiritsi Benin esimerkit, joissa joissakin koettiin jopa "ihmeparantumista", kun oli vain oivallettu jokin asia. Hupsista vain - ja yhtäkkiä elämä muuttui. Onko se todella niin helppoa? Rohkenen kyseenalaistaa. Tai sitten se lopullinen oivallus on antanut odotuttaa ensin itseään ehkä jopa vuosia.

Myönnän, että luin Benskun kirjaa vähän niin kuin piru raamattua. Yritin kuitenkin tietoisesti olla hieman suopeampi kirjan käsittelytapaa kohtaan. Täytyy tunnustaa, että jotakin valoa pilkahti mieleeni joistakin selviytymistarinoista. Lisäksi kirjassa pohdittiin tapoja nähdä oma menneisyys sekä toisaalta sitä asennetta, jota tuntee tulevaisuutta kohtaan. Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin varsin kepeää luettavaa - tuli mieleen joku itsepiristykirja, jossa on sammakon kuvia ja joka toisella sivulla joku optimistinen aforismi.