Jenny Dahlberg: Sopivasti lihava

 

1748130.jpg

 

Kirjan sai kolmella eurolla ja tätä on kehuttu joskus jossain lehdessäkin. Ajattelin lukaista sen ja kenties avartaa näkemystäni ylipainoa ja sen kertymistä kohtaan, mikä kuitenkin mielestäni on varsin realistinen: Jos syöt enemmän kuin kulutat, lihot.

Kirja alkaa hauskasti kirjoitetulla kappaleella ”Tervetuloa elämääni”. Siinä Jenny kuvailee lyhyesti syömätapojaan. Se on kirjoitettu ironisella huumorilla höystettynä ja kirvoittaa hymyn huulille. Toisaalta se myös vahvistaa stereotypiaa ylipainosta.


Toinen luku: Anonyymit läskit.

Tässä pohditaan, miten läskistä tulee läski. Ja huomio ennen kuin herne menee nenään: Käytän samaa kieltä kuin kirjan kirjoittajakin. Hän puhuu kiertelemättä läskeistä, ei ylipainoisista tai liikalihavista.

”Miksi meistä lihavista on tullut lihavia? Siksikö että emme jaksa vaihtaa TV-kanavaa ilman kaukosäädintä? Siinä tapauksessa se on osittain valmistajine vika...”

Eivät kaikki ihmiset ole ylipainoisia, vaikka lähes jokaisen vastaanotin nykyään toimii miltei 100-prosenttisesti kaukosäätimellä.

Kirjailija ottaa esimerkiksi myös hissin käyttämisen, sateen ja kylmän ilman epämukavuuden jne. Tässä vaiheessa on hyvä muistaa, etteivät kaikki normaalipainoisetkaan lampsi portaita saati lähde rämpimään sateella tai kylmällä ilmalla. Eivätkä he silti ole läskejä.

Jenny väittää myös: Luulen, että olemme lihavia, koska on nopeampaa ajaa kaupunkiin ja ostaa hampurilainen kuin käydä ostoksilla, laittaa ruokaa, tiskata ja siistiä jäljet.

Yleisesti ottaen tässä kappaleessa syytetään lähinnä yhteiskuntaa ja teknologiaa lihavuudesta: on liukuportaat, kännykkä (ei tarvitse enää nousta ja vastata kiinteään puhelimeen), pankkiasiat hoituvat istualleen netissä jne. Minusta Jenny kuitenkin unohtaa, että näin toimivat lähes kaikki, myös hoikat ja normaalipainoiset.

KAIKKI ihmiset tekevät valintoja – myös ruuan suhteen. Ei ruoka suuhun itsestään mene. Minusta on varsin outoa, ettei kirjoittaja ole vielä maininnut, että se makea ja roskaruoka on joidenkin mielestä hyvää ja siksi niitä syödään ja lihotaan. Nyt tulee väkisinkin sellainen tunne, että läskit ovat ikään kuin yhteiskunnan uhreja.

Äidin kuuluu olla lihava... Tätä kappaletta lukiessa tuli ihan oikeasti paha mieli. Pistää nyt lapsi karkkiostoksille omasta puolesta ja vieläpä viitenä päivänä peräkkäin. Mutta on kuulemma kivempi laittaa hoikka laps asialle kuin mennä itse tyhjentämään hyllyt samanikäisen kämppäkaverin kanssa. Toivottavasti lapsi ei saa palkinnoksi vastaavaa määrää mässyä: hyvästi hampaat ja terveet elämäntavat.

Edes lapsensa takia voisi tsempata eikä tehdä siitä syöttöporsasta. Mutta juu, lapsihan se olikin sanonut, että odottaa äidin olevan pullea. Mikä ihana tekosyy! Kyllä se lapsi varmasti rakastaisi äitiään, vaikkei se läski olisikaan.

Tässä välissä on hyvä huomauttaa, että kirjan tyyli on kepeä ja hauska. Ironiaa ja sarkasmia voi olla toisinaan vaikea erottaa, kuten noista ylemmistä lainauksista voi päätellä. Ironia – kuten sarkasmikin – ovat taitolajeja, joissa epäonnistuessaan on ihan turha syyttää lukijaa, vaikka moni mielelläänkin ilmoittaa, ettei lukija ”vain tajua”.

Kirja on saman jauhantaa alusta loppuun. Sitä lukiessa saa kyllä hymyillä useampaankin otteeseen, mutta loppua kohden alkaa jo puuduttaa. Jenny antaa minusta aika paljon painoa painoasioille ja on jopa valmis sanomaan, ettei itse ole saanut joitakin töitä ylipainonsa takia. Mistä hän tietää, kuka hakijoista oli pätevin? Minäkin voisin valittaa, etten saanut jotakin työpaikkaa johonkin ulkonäköön liittyvän seikan takia.

Pointtini on se, että kirjassa tuodaan esille ihan arkipäiväisiä ongelmia ja epävarmuuksia, joita on varmasti lähes kaikilla ihmisillä (etenkin naisilla ja liittyen ulkonäköön), mutta kirjassa nuo pistetään aina lihavuuden piikkiin.

Kirjoittaja on muutenkin ristiriitainen. Omasta mielestään hän ei syö paljon, mutta sitten kun lukee hänen itseensä ahtamia ruokamääriä, ei voi olla ajattelematta, mikä on Jennystä paljon, mikä vähän ja mikä kenties kohtuullista.

Kirjan ahmaisi päivässä eikä sitä kauempaa olisi jaksanut lukeakaan. Jos sen tarkoitus oli vähentää ennakkoluuloja lihavia kohtaan, niin minusta kirja ei onnistunut. Oikeastaan se voisi jopa lisätä niitä (ennakkoluuloja), jos perustaisi käsityksensä yksinomaan kirjalle.

Totta kyllä on, että nyky-yhteyskunnassa on häpeällistä olla ylipainoinen. Televisio ja lehdet ovat pullollaan laihdutusjuttuja ja ylipainoisia parjataan milloin mistäkin ja kehotetaan laihduttamaan. Ylipaino ei ole kuitenkaan sama asia kuin huono terveys, mikä tuntuu tässä lynkkauksessa usein unohtuvan.

Mainittakoon, että minulle on aivan yhdentekevää, mitä ihmiset syövät ja paljon painavat. Toivoisin vain, että kukin olisi sinut valintojensa kanssa ja ylpeä omasta kropastaan – oli se sitten millainen tahansa. Sellaista taitoa ei minulla vielä ole, mutta ehkä joskus.