En voi kieltää, etteikö Tompan kirjassa olisi toinen toistaan kauniimpia lauseita. Jos ei siis ajattele niiden sisältöä. Todellinen paradoksaalisuus ilmenee, kun niitä lauseita oikeasti ajattelee. Rohkenen esittää, ettei Tomppa ole omia lauseitaan pahemmin ajatellut, vaikka kirjan alussa kehottaakin lukijaa lukemaan nimenomaan ajatuksella ja pysähtyvän miettimään lauseita.

Näin olen tosiaan tehnyt ja päässyt jopa pari sivua eteenpäin. Kirjaan on ollut viime aikoina vaikea tarttua, koska en ole ollut huumorituulella. Ja huumoriahan tuo kirja on. Minulle. Ehkä joku voi samastua Tommyn ajatuksiin, mutta itse koen ne hyvin vieraina. Siis ainakin kaikki ennen sivua 41.

Kirja on siis tähän mennessä ollut lähes pelkkää mustavalkoista kärjistystä. Jos ei ole mustaa on pakko olla valkoista – mitään sävyjä ei ole. Jos ei ole sisäistä turvaa, ei voi elää vaarallisesti (Kuka haluaa elää vaarallisesti, mitä se tarkoittaa?). Kuitenkin liiallinen turvallisuuden tarve tappaa luovuuden ja tappaa itse asiassa itse elämän. Ja tämän kaiken tietenkin torjuu tai parantaa – yllätys yllätys - rakkaus.

Ah, rakkaus tulee ja pelastaa maailman. Nyt jos koskaan olisi mukava tietää, mitä rakkaudella tässä yhteydessä tarkoitetaan. Riittääkö se, että rakastaa itse itseään, jos ei kukaan muu (lienee selvää, että itseään vihaava ihminen kokee elämän aika kompleksisena. Ei sitä varmaan tarvitse kirjasta lukea ellei satu oikeasti olemaan hieman yksinkertainen)?

Tommyn kirjaa lukeneena, väittäisin ettei riitä. Tarvitaan lähimmäisenrakkautta! Kirja oikeasti vaikuttaa minusta rakkaudenhekumassaan siltä, että sitä kirjoittaa läheisriippuvainen ihminen (eikös Tompsukka ole siitäkin aiheesta kirjan vääntänyt, muistelisin). Tarkoitukseni ei ole lynkata Hellsteniä, vaan ainoastaan esittää kritiikkiä.

Minä en voi yhtyä hänen näkemyksiinsä näistä paradokseista, koska en näe niissä logiikkaa. Sen sijaan Virtahevon olohuoneessa joskus lukeneena muistelisin kirjan olleen koskettava ja realistinen. Olen sen edelleen aikeissa lukea uudelleen, kunhan joudan, kuten aiemmin mainitsinkin.

En malttanut olla pläräämättä kirjaa eteenpäin. Löytyi hauska väliotsikko:

Uupumus on syvimmiltään oman persoonan hylkäämistä.

Luin luvun. Valitettavasti en voi siihenkään yhtyä. Niin käsittämättömän yksisilmäisiä syitä siinä tarjoillaan. Ikään kuin kaikkiin asioihin voisi olla vain yksi syy, yksi vastaus. Mitä tapahtui ihmisen persoonallisuudelle? Tämä kirja ei sitä käsitettä tunne (siis ainakaan sivuun 41 mennessä ynnä tämä Uupumus-luku).

Jatkan silti urhoollisesti lukemista. Myöhemmin tänään voisikin kirjalla repiä rehevät naurut illan ratoksi. Vaikka en toisaalta aina tiedä kirjaa lukiessa pitäisikö itkeä vai nauraa, tai jopa mahdollisesti ärsyyntyä.