Francesca Marciano: Casa Rossan perilliset


1445424.jpg



Tämä ei ole rakkausromaani, vaikka tarkemmin ajateltuna jokaisen tapahtumaketjun taustalla on suhde – useimmiten dramaattinen rakkaussuhde. Tai yksipuolinen suhde. Tai suhde, joka muuttuu yksipuoliseksi.

Mutta nämä suhteet eivät ole kirjan keskiö. Kirjan punaisen langan muodostavat Casa Rossan perilliset eli kolme naista: äiti ja hänen kaksi tytärtään. Tarinan kertoja on nuorempi tyttäristä, Alina. Kirjaa voisi oikeastaan pitää muutaman sukupolven käsittävänä perhedraamana. Erityisen koskettavasti kuvataan sisarusten välistä suhdetta ja sillä onkin suuri rooli kirjassa.

Pidin kirjasta ja pidin sen kielestä (*vaikka kääntäjän pilkutus oli aika mielenkiintoista mm. pilkkuja käytetty lauseenvastikkeiden kanssa, vaikka mitään järjellistä syytä siihen ei ollut), se oli mielenkiintoinen ja ahmittava. Suosittelen.

 

 

Kirjan takakannesta:

Arabinainen joka jätti miehensä ja lapsensa… Maalaistyttö, joka maistoi 50-luvun Rooman ihanaa elämää… Tanssijatar, josta tuli terroristi. Värikäs sukuromaani italialaiseen tapaan.

Renée – arabinainen joka hylkäsi miehensä ja lapsensa
Alba – maalaistyttö, joka sai maistaa Rooman elokuvakaupungin ihanaa elämää
Isabella – tanssijatar josta tuli terroristi

Näiden kolmen naisen ympärille kehkeytyy lumoava mutta traaginen sukutarina, jonka kertoo Isabellan sisar Alina. Romaanin taustalla kuohuu Italian 1900-luvun myrskyisä historia.



----


*Miksi sitten olen niin tarkka kieliasusta ja pilkunpaikoista? Yksinkertaisesti siksi, että minusta kirjallisuutta lukiessa tulisi voida luottaa siihen, että se on oikeakielisyyden kannalta moitteettomasti kirjoitettu. Lukeminen on myös kielenhuoltoa, nuoremmille lukijoille varmasti esimerkki.

Samaa toivoisin lehdiltäkin, mutta sielläpä vasta punakynällä olisikin töitä.