Henning Mankell: Kennedyn aivot

 

847515.jpg

 

 

Kirjan alkuasetelma pähkinänkuoressa:

Kreikassa työskentelevä arkeologi matkustaa Ruotsiin pitämään esitelmää sekä tapaamaan poikaansa, Henrikiä. Selviää, että Henrik on kuollut. Tapauksen katsotaan olevan itsemurha. Arkeologi-äiti ei kuitenkaan usko, että hänen poikansa olisi tehnyt itsemurhan, vaan alkaa selvitellä pojan liikkeittä saadakseen oikean syyn selville.

 

 

Esa Mäkinen arvostelee 27.7.2007 Hesarissa kirjaa mm. näin:

 

"Paljon ei tapahdu, mutta silti juonessa on jatkuvasti jotain kutkuttavaa, joka pitää lukijan otteessaan."

 

Irrallinen virke on irrotettu asiayhteydestään, mutta se ei silti vääristä Mäkisen arviota kirjasta. Haluan puuttua tähän lauseeseen (vaikka en ole kirjaa vielä kokonaan lukenut: luettavaa on jäljellä hieman yli puolet), koska vaikka se onkin varsin ymmärrettävä, niin sitä voisi hieman kyseenalaistaa ihan yleisellä tasolla.

 

Kuka näet päättää, mikä on tapahtumista kirjassa? Pitääkö olla raisua äksöniä, jossa ammutaan, huudetaan, tapetaan, juostaan, liikutaan, puhutaan, naidaan jne. että kyseessä olisi tapahtuminen? Entäs esimerkiksi ajatukset: eivätkö nekin ole tapahtumia? Eikö ole kiinnostavaa tietää, mitä ihmiset, joiden kanssa "viettää aikaa", ajattelevat ja kokevat?

 

Joskus ajatuksen tasolla tapahtuu paljon enemmän kuin muuten. Myös ajatuksien tasolla viedään juonta eteenpäin ja toimitaan. Minusta sellainen "raaka toiminta" on aika tylsää (esimerkkinä vaikka Ilkka Remeksen Uhrilento), koska siinä vain tapahtuu.

 

Mutta se tapahtuu kelle tahansa, koska lukija ei koskaan pääse tutustumaan kirjan henkilöihin: ne jäävät ontoiksi ja etäisiksi. Tuo Uhrilento on hyvä esimerkki henkilöiden kasvottomuudesta: ei minua jännitä sellainen kirja, vaikka siinä mitä tapahtuisi.

 

 

Ja takaisin Kennedyn aivoihin. On liian aikaista muodostaa mielipidettä kirjasta, mutta tähän asti olen viihtynyt hyvin. Suurta edistystä Henrikin mahdollisen kuolinsyyn selvittämisessä ei ole tapahtunut, mutta paljon muita merkillisiä asioita on kyllä saatu selville. Sellaisia asioita, joita ei kumpikaan vanhempi tiennyt pojastaan.

 

Loppukommentti 27.8.

 

Kirja etenee varsin vauhdikkaasti, vaikka mitään ei "oikeasti tapahdu" (lainatakseni Hesarin arvostelua). Kirja antaa lukijalle mielikuvitusrikkaan ja eläväntuntuisen matkan monelle manteerelle. Sävyltään kirja on aika tumma, lähes surumielinen, mikä on aika ymmärrettävää. Minusta se ei kuitenkaan ole ahdistava, vaikka siinä koskettavia teemoja käsitelläänkin.

 

Kirjan lopussa ehkä olisi ollut toivomisen varaa. Tai sitten olisin vain halunnut tähän kirjaan helpomman lopun. Kirjan loppu ei kuitenkaan mennyt selittelyksi, kuten valitettavan monessa kirjassa käy. Kennedyn aivojen tunnelma jää mieleeni varmasti pitkäksi aikaa. Se on hyvä asia.