Henning Mankell: Daisy Sisters

 

327618.jpg<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

Takakansi:

 

17-vuotiaat Vivi ja Elna pyöräilevät hilpeinä kohti Norjan rajaa sotakesänä 1941. He ovat ensimmäistä kertaa matkalla omin päin. Vapaus tuntuu huumaavalta, sillä talvi oli vaikein miesmuistiin. He laulavat riemusta ja kutsuvat itseään Daisy Sisters -duoksi.

Ilo vaihtuu kauhuksi, kun rajavartija raiskaa juopuneen Elnan yhteisen illanvieton päätteeksi. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Elna synnyttää tyttären ja antaa hänelle nimeksi Eivor.

Eivor ei halua tulla äitinsä kaltaiseksi vaan aikoo päättää itse omista asioistaan. Mutta elämä kulkee polkujaan, Eivor joutuu naimisiin ja hänen miehensä vaatii häntä jäämään kotiin lasten kanssa.

Kestää kauan ennen kuin Eivor saa otetuksi elämänsä ohjat omiin käsiinsä ja pystyy edes hiukan edistämään tasa-arvoa omalta kohdaltaan.

Maamme luetuin ruotsalainen kirjailija Henning Mankell piirtää lempeissä muotokuvissaan esiin työläisnaisten toiveet ja unelmat – sekä armottoman todellisuuden, joka niin usein uhkaa murskata heidät. Rempseän Liisan kautta hän antaa myös kasvot tuhansille suomalaisille työläisille, jotka helpottivat Ruotsin työvoimapulaa 1960-luvulla.

 

 

No huh, sanon näin alkuun. Olen edennyt Daisyssa puoleenväliin ja tässäpä sellainen kirja, jota on vaikea päästää käsistään. Mankelin (tarkoituksella jätetty yksi L pois – minulla on tapana väännellä kirjoista ja kirjailijoista ja kaikista muistakin ihmisistä erilaisia lyhenteitä ja lempinimiä) muuntautumiskyky kirjoittamisessa on upea.

 

Ero tullee selkeästi esille, jos on lukenut muitakin Mankelin kirjoja. Itse olen lukenut lähinnä Kurt Wallander –sarjaa, jossa kirjat etenevät paikoin kohtalaisen verkkaisesti. Jonkun mielestä se on huono asia, jonkun mielestä hyvä. Minä kuulun siihen ryhmään, joka pitää sitä hyvänä. Mankeli osaa tuoda hahmonsa lähelle, tehdä niistä tuttuja.

 

Mutta palatkaamme takaisin Daisyyn. Takakansi kertookin olennaisen, mutta se on vain pohjustus kirjan käänteistä. Mankelin kirjoitustyyli on helppolukuinen ja paikoin pohtiva. Mielenkiintoiset tapahtumat seuraavat toisiaan. Kirjaa voisi pitää eräänlaisena fiktiivisenä lähihistoriaan sijoittuvana draamana. Huumoriakin kirjassa on, joskin se ajoittain on synkkää ja ehkä tragikoomista. Ajankuvaus on myös hyvin uskottavaa.

 

Loppukommentti tulee, kun saan kirjan luettua. Mutta tässä vaiheessa uskallan suositella tätä aika monelle. Kohderyhmää on vaikea määritellä, sillä kunkin intressithän vaihtelevat. Ehkä, jos on kiinnostunut elämänmakuisesta ja hyvin kuvatusta (Ruotsin) lähihistoriasta ja ihmiskohtaloista, tämä kannattanee lukea. Daisy Sisters ei ole mitään tusinatavaraa.

 

Se loppukommentti:

 

Kirja siis päättyi ja voinpa sanoa, että olisin voinut jatkaa sen lukemista pidempäänkin. Loppu tietyllä tavalla jäi avoimeksi, mutta toisaalta perusteellisesti tongittu ja käsitelty loppukaan ei mielestäni olisi ollut sovelias. Ehkä tärkeintä oli se, että Eivor oivalsi jotain. Siihen on hyvä lopettaa – ei niinkään siihen, mitä sitten tapahtuu ja tapahtuu ja tapahtuu...

 

En oikeastaan osaa edes eritellä, miksi pidin tästä kirjasta niin paljon. Ehkäpä se ei olekaan tähdellistä. Jollakin hyvin etäisellä tavalla kirja tuo mieleen Leena Lehtolaisen teoksen Jonakin onnellisena päivänä, vaikka tapahtumat sijoittuvat ihan eri maahan ja ajankohtaan, ja tarinat muutenkin ovat hyvin erilaiset.

 

Daisy tuskin poistuu mielestä vähään aikaan, vaan jää sinne pyörimään. Ihan hyvä niin.