Andreï Makine: Maa ja taivas



1787981.jpg

 

Ote takakannesta:

Nuori venäläispoika asuu orpokodissa 1960-luvun puolivälissä. Karun elämänsä vastapainoksi hän löytää lohtua ystävyydestä vanhan ranskalaisen naisen, Shuran, kanssa. Shuraa kutsutaan myös Aleksandraksi – hänen oikeaa nimeään kukaan ei muista. Shura uskoutuu pojalle : hän rakastui sodan aikana ranskalaiseen lentäjään, Jacques Dormeen. Jacques oli tullut vuonna 1942 taistelemaan Stalingradiin ja osallistui sitten suureen operaatioon, Alaskan–Siperian ilmasiltaan.

Makinen edellisten romaanien tavoin Maa ja taivas nostaa esiin kysymyksen sellaisen ihmisen identiteetistä, jolla on kaksi kansallisuutta ja kieltä. Se kuvaa myös menneisyyden etsimistä: kertoja lähtee aikuisena sotasankari Jacques Dormen jäljille Siperian vuorille ja Ranskaan, missä hän tapaa kadonneen lentäjän veljen. Maa ja taivas kuvaa rakkautta jonka maailmantapahtumat murskaavat, muistoja sekä idän ja lännen välisiä historia- ja kulttuurieroja.

 

Sanat soljuvat kuin helminauha, kauniina ja kuulaina. Ajanjuoksu on viedä mennessään, mutta ei kuitenkaan vie. Hyvin nopeasti sitä pääsee kiinni kulloiseenkin ajanjaksoon, vaikkei niitä aina rautalangasta väännetäkään.

Tässäkään Makinen kirjassa ei tapahtuma ole se ainoa merkityksellinen tekijä, vaan tapa, jolla se sanotaan, on vähintään yhtä merkityksellinen. Elleipä jopa merkityksellisempi. Näin kaunista kieltä tulee ikävä. Vähän samaan tapaan kuin Alexandran mennyttä elämää, identiteettiä.

Pidän Makinen tavasta kirjoittaa ja kertoa. Eräs lempikirjoistani on Makinen Ruhtinattaren rikos, se pesee tämäkin, vaikka pidin toki tästäkin. Maassa ja taivaassa on tilaa hiljentyä, kulkea hitaasti. Aina ei jaksa "juosta" kirjan kanssa - minä ainakin haluan myös makustella. Makine on omiaan makusteluun.