Kirja kertoo 15-vuotiaasta Liettuassa asuvasta venäläissyntyisestä Dortesta. Dorte asuu köyhissä oloissa äitinsä ja sisarensa kanssa. Rahapula ja puute on jokapäiväistä ja Dortella on hirmuinen halu auttaa perhettään.

Tilaisuus tulee, kun häntä houkutellaan lähtemään Tukholmaan tarjoilijaksi. Hänelle luvataan, että saa siellä muutamassa kuukaudessa tienattua sen verran kuin useassa vuodessa Liettuassa. Dorte tarttuu tilaisuuteen ja lähtee salaa, hyvästejä jättämättä.

Tietenkään kyseessä ei ole tarjoilijatyö, vaan seksipalvelut. Naiivi Dorte on astunut ansaan, josta ei niin vain pyristellä pois. Norjalainen Tom ostaa Dorten ja siten hän päätyy seksiorjaksi Norjaan.

Wassmo onnistuu kuvaamaan taitavasti kielitaidottoman, nuoren Dorten tuntemuksia kaiken uuden ja pelottavan kourissa. Luonnollisesti kirjassa on koskettavia ja kuvottaviakin kohtia, mutta Wassmo kirjoittaa niistä taiten sortumatta väkivallalla mässäilyyn.

Keskiössä on myös Dorten ja hänen jo edesmenneen isänsä suhde. Dorte pakenee tapahtumia sisäänpäin, ajattelemalla omaisiaan, isäänsä. Nämä kohtaukset ovat todella kauniisti kuvattu – kuten oikeastaan kaikki tässä kirjassa.

Voiko tällaisella kirjalla olla onnellista loppua, mietin, sillä lukematta on vielä noin 150 sivua. Äkkiseltään voisi luulla kirjan yleistunnelmaa ahdistavaksi, mutta itse en koe sitä ihan niin. Dorten ehkä nuoruudesta kumpuava sinisilmäisyys ja optimismi ovat kantava voima.

Loppukommentti

Wassmo ei tyydy helppoihin ratkaisuihin kirjan edetessäkään. Näennäisesti yksinkertaiset ratkaisut eivät ole yksinkertaisia kaikille ja siksi niitä ei vain voi tehdä. Tällä tiedolla ja tällä kokemuksella kenties voisi, mutta entäpä teinityttö, joka on revitty juuriltaan, kuljetettu toiseen maahan, raiskattu ja pahoinpidelty ja pakotettu myymään kehoaan – millainen kuva hänelle on muodostunut elämästä?

Uhkaukset, pakottaminen, eristäminen ja väkivallan uhka ovat tehokkaita keinoja nitistämänään kenet tahansa. Avun vastaanottaminen ei ole mitenkään yksiselitteinen asia. Sen takia se on melkein helpompi kieltää kuin ottaa vastaan.

Kirjan loppu jättää paljon tulkinnanvaraa. Muunlainen loppu olisikin ollut klisee. Koskettava kirja – suosittelen todella!

Suojelusenkeli nimeltä Lipponen

Jostain syystä jokin kirjan asetelmassa toi mieleeni erään Arto Paasilinnan teoksen. En muista kirjan nimeä, mutta se ei nyt olekaan oleellista. Suojelusenkeli nimeltä Lipposessa on kuivaa huumoria, joka sopii novellin teemaan ja tunnelmaan. Se ei ole mikään riemukas novelli, vaan tavallaan eräänlainen selviytymistarina.

Outi on vaipunut masennukseen läheisen kuoleman takia. Elämä tuntuu tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Apuun saapuu suojelusenkelin, jonka tehtävä on saada Outi kiinnostumaan taas elämänsyrjästä. Tämän enempää en kerro, koska en halua olla juonipaljastaja.

Novelli on hyvin kirjoitettu ja kieli viimeisteltyä. Teksti soljuu helposti eteenpäin tummassa tunnelmassa. Tarina kuitenkin yllätti minut ehkäpä sen takia, että se on julkaistu taannoin Reginassa. Olen itse lukenut nuorena Reginaa ja minulla on hyvin toisenlainen muistikuva sen novelleista. Mutta sanoisin, että yllätys oli positiivinen.

JUONIPALJASTUS Itse jotenkin odotin koko ajan, että Outi uneksii ja herää lopulta esimerkiksi sairaalasta itsemurhayrityksen jäljiltä ja päättää jäädä henkiin. Näin ei kuitenkaan käy, vaan kaikelle on yliluonnollinen selvityksensä.

Tietenkin voidaan ajatella, että Outi rakentaa itselleen suojelusenkelin jaksaakseen elää – saadakseen voimia tehdä päätöksen elämästä ja päästä takaisin jaloilleen. Miten lie kirjoittaja asian ajatellut? Tulkinta lienee kuitenkin vapaa lukijasta riippuen. JUONIPALJASTUS PÄÄTTYY

Olen lukenut tätä kirjaa jo aika kauan ja se on minulla yhä kesken. Olen edennyt puoleen väliin, mutta minulla on ongelmia tämän kirjan kanssa. Kerron niistä kohta enemmän, haluan ensin sanoa pari muuta sanaa tästä kirjasta.

En voi välttää vertaamasta tätä mielessäni Garpin maailmaan. Vaikka kirjojen aiheet ovat erilaiset, on niissä kuitenkin todella paljon yhtymäkohtia – jos ei nyt juonen – henkilöhahmojen ja kirjoitustyylin puitteissa.

Molemmissa kirjoissa on etenkin dialoigeissa paljon samaa. ”Voi pojat” on yleinen sitaatti molemmissa kirjoissa. Lisäksi henkilöiden ja tapahtumien hullunkurisuus on kuin samasta puusta veistetty. Se ei välttämättä ole huono asia, mutta sitoo kyllä aika tehokkaasti nämä kirjat yhteen: kuin sisarukset voisi sanoa.

Pidin Garpin maailmasta ja pidän Isän hotelleistakin, mutta mutta… Se kuuluisa mutta. En osaa edes itse yksilöidä, mikä se mutta on. Isän hotellit on mielenkiintoinen, hauska ja hulvattomilla sattumuksilla, tarinoilla ja hahmoilla höystetty kirja. Silti se jotenkin kyllästyttää minua.

En tiedä onko kyllästyminen oikea sana kuvaamaan tunnelmiani, mutten keksi nyt parempaakaan. Ehkä haluttomuuteni tarttua kirjaan johtuu vain siitä, että tekisi mieli juuri nyt lukea jotain muuta. On niin paljon kirjoja odottamassa vuoroaan.

Keskeyttämiskynnykseni on suuri, joten en haluaisi tosiaankaan jättää tätä kirjaa kesken, mutta jotenkin se vain vie lukuintoni. Siis vie, vaikka kirja periaatteessa on minusta hyvä ja mielenkiintoinen! Todella kummaa, ettenkö sanoisi, ja olen hyvin hämilläni tämän takia.

Onko muille käynyt koskaan näin?

Unohdin mainita edellisessä kirjoituksessani Minetten Paholaisen höyhenen. Luin sen myös mökkeilyn aikana ja pidin kovasti.

Tämä poikkeaa niistä parista aiemmasta Waltersin kirjasta, jotka olen lukenut, siinä että tässä kirjassa ei käytetä niin paljon ”lähdeaineistoa” eli lehtiartikkeleita ja muuta vastaavaa. Sen sijaan sähköposteja vaihdellaan ja minusta Minetten tapa soluttaa tällaisia erilaisuuksia kirjoihinsa on kiinnostava ja rytmittää mukavasti kerrontaa.

Koska lukemisesta on jo aikaa, en sen kummemmin kommentoi kirjaa. Tässä kuitenkin takateksti:

 Irakissa Connie pääsee peitenimillä esiintyvän pedon jäljille, mutta seuraukset ovat hänen kannaltaan kohtalokkaat. Psyykkisesti pirstaleina oleva Connie piiloutuu Englannin maaseudulle, jossa hän ystävystyy paikkakunnan outona lintuna pidetyn Jess Derbyshiren kanssa.

 Jess, jolla hänelläkin on takanaan traumaattisia kokemuksia, auttaa ja tukee Connieta, joka on kaikesta huolimatta päättänyt paljastaa sarjamurhaajan. Tappaja on kuitenkin jo Connien jäljillä ja on vain ajan kysymys, milloin hän iskee.

Aiemmin Walterislta luetut:

Mielen häiriöitä

Teen nyt vain pikakelauksen luettuihin, sillä aivot ovat vielä ihan muilla mailla. Lassi Sinkkosen Solveigin laulusta kirjoitin jo aiemmin. Pidin kirjasta ja sen innoittamana hankin käsiini jatko-osan Solveing ja Jussi.

Solveig ja Jussi jatkaa melkein suoraan siitä, mihin Solveigin laulu jäi. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, se kertoo Solveigin ja Jussin tarinan. Kirjan kertoja on jälleen Solveig.

Kirjan tyyli on samanlainen kuin Solveigin laulussakin, mutta ei ehkä niin meluisa, vaan jotenkin seesteisempi. Kirja keskittyy kuvaamaan Solveigin ja Jussin suhdetta, joka sekin ajan myötä muuttuu eikä aina niin onnelliseen suuntaan.

Kuten Solveigin laulun, tämänkin kirjan pohjavire on aika melankolinen. Elämä sodan jälkeisen ajan Suomessa ei ole helppoa ja mielestäni Sinkkonen onnistuu todella hyvin maalaamaan ajankuvaa. Sinkkonen ottaa kirjansa henkilöiden kautta myös kantaa naisten asemaan työelämässä.

Juuri tuo ajankuvaus arkisine asioineen tekee kirjasta niin mielenkiintoisen. Siitä tihkuu mielenkiintoisia yksityiskohtia käytännön arjesta ja eräs hauska yksityiskohta on mm. markan arvo.

Aloitin lukea Ken keseyn kirjaa Yksi lensi yli käenpesän. Moni on varmaan nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan, joten aihepiiri lienee tuttu. Yksi lensi yli käenpesän on eräs parhaista näkemistäni elokuvista, joten tartuin kirjaan suurin odotuksin.

Jaksoin lukea kirjaa peräti noin sata sivua ennen kuin luovutin. Luultavasti oma ennakkoasenne pilasi lukunautinnon. Kirjan kertojana toimii intiaani, jota kutsutaan päälliköksi.

Elokuvassa päähahmoksi on kuitenkin nostettu Jack Nicholsonin näyttelemä McMurpy. Toisin kuin elokuvassa, kirjassa päällikkö on skitsofreeninen ja harhainen. Elokuvassa päälliköstä on muokattu varsin ovela ja selväjärkinen hahmo.

Luulen, että sulattelen tuota kirjaa hetkisen ja yritän asennoitua sen lukemiseen toisella tavalla ts. unohtaa kokonaan siitä tehdyn elokuvan ja lukea kirjan kuin en olisi ennen siitä mitään tiennyt. Suosittelen samaa metodia muillekin, jotka ovat jo elokuvan nähneet.

Okalintujen tekijältä Colleen McCulloughilta luin teoksen Kutsumus ja kiusaus. Kirja ei ole Colleenin tyyliin tiiliskivi, vaan ainoastaan kolmisensataasivuinen. Kirja sijoittuu vuoteen 1945 Tyynen valtameren saarelle sijoitettuun sotilastukikohdan toimintaan ja siellä etenkin osastoon X. Osastolla X hoidetaan viidakkotaisteluissa hermonsa menettäneitä australialaissotilaita, 'viidakkohöperöitä'.

Kirjan takateksti vaikuttaa huomattavasti kiinnostavammalta kuin itse kirja. Juoni on oikeastaan aika köykäinen ja perustuu lähinnä osaston hoidokkien ja sen johtajan ihmissuhteiden kuvailuun ja mutkikkuuteen.

Kirja on ihan luettava, mutta ei se yllä läheskään samalle tasolle kuin muut lukemani Colleenin kirjat. Lisäksi etenkin kirjan päähenkilön, sairaanhoitaja Langtryn, lähes pyhimysmäinen henkilöhahmo on ajoittain jopa ärsyttävän naiivi.

*

Tuorein lukemani kirja on Leon Urisin Vihan vuoret. Päähenkilö on amerikkalainen kirjailija Mike Morrison, joka perintömatkalla Ateenaan vuonna 1941 joutuu sotketuksi mitä kamalimpaan soppaan. Perintömatka muodostuu painajaismaiseksi paoksi, kun Morrison saa peräänsä Gestapon tappajat. Pidin paljon!

Olen aiemmin lukenut Urisilta vain Exoduksen ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Sen lukemisesta tosin on jo sen verran aikaa, etten siitä paljon muista. Täytyy ottaa se uusintakierrokselle jossain vaiheessa. Kirjahyllystä löytyy myös Kolmiyhteys ja Topaz. Onko joku lukenut, mielipiteitä?

Kirja kertoo Solveigista ja hänen elämästään hänen itsensä kertomana. Kirja alkaa Solveigin syntymästä ja kulkee kronologisesti siitä eteenpäin. Solveigin tie on täynnä pikkukiviä, joskus isompiakin.

Suurin kivi lienee hänen äitinsä, Saara joka jo kerran hylkäsi tyttärensä palatakseen kuitenkin muutaman vuoden jälkeen takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Poissaolo ei suinkaan ole kasvattanut Saaraa äidilliseksi, vaan hän on, jos mahdollista, vieläkin ilkeämpi ja katkerampi. Saaran vallan alaisuudessa varttuu Solveig, kun isä-Börjekään ei pahemmin pysty heidän puoliaan pitämään.

Joskus tuntuu siltä, että kirja on hiljainen, siinä tapahtuu hiljaa. Kuin unessa. Monet Paulo Coelhon ja Andrei Makinen teoksista ovat sellaisia.

Toiset kirjat taas ovat äänekkäitä, jotkut suorastaan meluisia. Solveigin laulua voisi kutsua meluisaksi. Huomatkaa, etten koe kirjan "ääniä" mitenkään negatiivisina, vaan ne voisi rinnastaa tunnetiloihin.

Solveigin laulussa kieli huutaa ja ihmiset huutavat. Kirjaa lukiessa hengästyisi, jos se olisi mahdollista. Sen lukeminen on aikamoista haipakkaa. Mutta hyvällä tavalla, sillä kirjaa oli vaikea päästää käsistä.

Kirjassa käytettyyn kieleen, sisälsi slangia, tottuminen vei hetken, mutta siihen pääsi nopeasti sisään. Kirja on tarinaltaan synkkä, mutta siinä piilee myös valtava määrä mustaa huumoria.

Pidin paljon ja onneksi hyllyssä odottaa jatko-osa Solveig ja Jussi. Minäpä muuten jo tiedän, kuka Jussi on! Jussi ehditään tavata jo tässä ensimmäisessä osassa.

---

Lassi Sinkkosesta voi lukea lisää täältä. Sinkkonen teki itsemurhan 1976. Syitä ei kerrota. Yleensäkään Sinkkosen omasta elämästä en löytänyt pahemmin tietoa. Minua kiinnostaisi tietää enenmmänkin.

Solveigin laulusta on tehty 70-luvulla tv-sarja. Onko joku sattumoisin nähnyt?

“Englannissa kasvaneet 15-vuotias Zana Muhsen ja hänen nuorempi sisarensa Nadia iloitsevat kuulleessaan, että pääsevät lomalle Jemenin arabitasavaltaan isänsä sukulaisia tapaamaan.”

Matka on ansa eikä kyseessä ole loma, vaan sisarusten isä on myynyt tyttärensä vaimoiksi Jemeniin. Kirja kertoo Zanan näkökulmasta, millaista on elämä Jemenissä ja arabimiehen vaimona. Zana ei koskaan lakannut toivomasta, että pääsisi takaisin kotiinsa, Englantiin.

Kirjassa kuvataan hyvin sukujen ja perheiden välistä hierarkiaa ja tapoja. Vaikka Zanan kokemukset ovat järkyttäviä, niin kirjassa ei ole lähdetty mässäilemään niillä, vaan asiat kerrotaan niin kuin Zana ne on kokenut. Kirjan on kirjoittanut Zanan pyynnöstä haamukirjoittaja Andrew Crofts ja se on toteutettu minä-muodossa. Se tekeekin kirjasta henkilökohtaisemman.

Zana pääsi lopulta vuosien taistelun jälkeen pois Jemenistä. Hänen sisarensa Nadia kuitenkin jäi Jemeniin ja on todennäköisesti siellä vieläkin. Yritin googlettaa tietoja Nadian kuulumisista nykyään, mutten löytänyt.

Nadia olisi kenties päässyt pois, jos olisi suostunut jättämään lapsensa Jemeniin. Uskon, että hän halusi päästä takaisin Englantiin, mutta luulen että hän jäi, koska ei saanut lapsia mukaansa. Lisäksi Nadia on ilmeisesti pakotettu antamaan myönteisiä lausuntoja elämästään Jemenissä ja ”halustaan” jäädä sinne.

Sisarusten äiti Miriam Ali kirjoitti aiheesta kirjan, jossa hän kertoo tapauksesta omasta näkökulmastaan – siitä, miten hän toimi Englannissa saadakseen tyttärensä vapaiksi. Kirjan on nimi on Lasteni tähden. En ole lukenut sitä vielä, mutta tuolla se hyllyssä odottelee.

Zana Muhsen Wikipediassa.

Tämä oli ensimmäinen Waltersin kirja, jota aloin lukea joskus puolisen vuotta sitten. Silloin kirja jäi kesken, koska jostain syystä en pitänyt siitä. Myöhemmin luin Waltersin toisen kirjan Mielen häiriöitä ja pidin siitä paljon.

Moni on kehunut Waltersin Kaikua, joten ajattelin antaa sille toisen mahdollisuuden. Ja kyllä kannatti! Kirjahan on oikea helmi. Mielenkiintoisen juonen lisäksi kirjassa viehätti erittäin onnistuneet henkilökuvaukset.

Erityisen herkullisia olivat henkilöiden väliset mutkikkaat suhteet sekä ajoittain niin hauskat dialogit, että nauroin ääneen. Henkilöhahmot ovat uskottavia varmaankin juuri siksi, että he ovat inhimillisiä: He eivät ole mitään äärihyviä tai ääripahoja, vaan ihmisiä puutteineen päivineen.

Ote takakannesta:

Kalliin lontoolaistalon autotallista löytyy nälkään nääntyneen miehen ruumis. Billy Blake, koditon alkoholisti, on päättänyt päivänsä arkkitehti Amanda Powellin täpötäyden pakastimen vieressä. Juttu kohahduttaa iltapäivälehdissä, kunnes uudet uutisaiheet hautaavat sen alleen.

Puoli vuotta myöhemmin toimittaja Michael Deaconia alkaa kuitenkin kiinnostaa, miksi Powell on maksanut Blaken tuhkaamisen. Mikä yhteys pummilla oli naiseen, jonka aviomies on kadonnut kuusi vuotta aikaisemmin mukanaan 10 miljoonaa puntaa?

Kaiku pesee mielestäni mennen tullen Mielen häiriöitä, vaikka on sekin hyvä. Kaiusta innostuneena on hyllyyni löytänyt tiensä nyt monta muutakin Waltersin kirjaa.